Osa 6. 2003 – 2005 Vaikeuksien kautta kohti rakentamista

Blogisarjan kuudennessa osassa eletään 2000-luvun puoliväliä, jolloin tuulivoimayhdistyksen olemassaolo on hetken vaakalaudalla. Luoti kuitenkin väistettiin ja yhdistys saikin ensimmäisen palkatun toiminnanjohtajansa. Tuulivoimatekniikka kehittyi niin meillä Suomessa kuin maailmallakin. Suomeen rakennettiin näiden vuosien aikana siihen mennessä suurin tuulivoimapuisto sekä suurin yksittäinen tuulivoimala.

2000-luvun puolivälissä tuulivoimarakentaminen koki Suomessa ylä- ja alamäkiä. Vuonna 2004 Suomen tuulivoimakapasiteetti kasvoi huimat 58 % 82 megawattiin, mutta seuraavana uutta tuulivoimakapasiteettia ei rakennettu yhtään: vuonna 2005 Suomen tuulivoimakapasiteetti päinvastoin laski edellistä vuodesta kolme megawattia. Myös Suomen Tuulivoimayhdistys oli ahtaalla, ja vuonna 2005 pohdittiin vakavasti, jatkaako yhdistys ollenkaan toimintaansa. Yhdistykseen päätettiin perustaa osa-aikainen toiminnanjohtajan pesti, johon palkattiin vuodesta 1992 lähtien aktiivisena hallituksen rivijäsenenä tai puheenjohtajana toiminut Erkki Haapanen.

Toiminnanjohtajan palkkaaminen oli yhdistykselle taloudellinen riski, joka oli kuitenkin otettava, jotta yhdistyksen tulevaisuus turvattaisiin. ”Yritysjäseniä oli enää kourallinen eikä yhdistyksen puheenjohtajaksi todellakaan ollut tunkua. Myös itse kieltäydyin minulle tarjotusta puheenjohtajan paikasta, mutta tulin kuitenkin poissaolevana valituksi pestiin vuosikokouksessa. Tämä oli todellisen valinnan paikka. Koska yhdistyksen tulevaisuus oli vaakalaudalla, ja minulla kuitenkin oli selkeä näkemys tuulivoima-alan potentiaalista Suomessa, sovimme että aloitan puheenjohtajan sijasta yhdistyksen osa-aikaisena toiminnanjohtajana. Näin syntyi yhdistyksen toiminnanjohtajan pesti”, muistelee Haapanen.

Ennätyksiä ja tietämättömyyttä

Tuulivoimarakentaminen oli aikaisempiin vuosiin vilkasta vuosina 2003 ja 2004, jolloin Suomeen rakennettiin noin 40 MW uutta tuulivoimakapasiteettia. Tämä tarkoitti Suomen koko tuulivoimakapasiteetin tuplaantumista. Ennätyksiä rikottiin muutenkin, sillä Oulun Vihreäsaareen rakennettiin muun muassa Suomen suurin voimala, suomalainen 3 MW:n WinWinD. Sen korkeus ja roottorin halkaisija olivat 90 metriä ja lapa ulottui 135 metriin. Kontrasti tämän päivän tuulivoimaloihin on melkoinen, sillä nyt (2018) suurin Suomeen kaavailtu voimala yltää jopa 250 metriin.

Moneen muuhun Euroopan maahan verrattuna Suomen rakennusvauhti oli kuitenkin varsin verkkaista. Syyksi kehityksen hitaudelle Haapanen mainitsee muun muassa lupamenettelyn hitauden.

”Suomessa parhaat ja kannattavimmat paikat alle satametrisille voimaloille olivat rannikolla ja saaristossa, jonne oli erityisen vaikeaa saada rakennuslupia. Rakennuslupamenettely oli hidasta ja kun lupa viimein saatiin, voimaloiden kehitys oli kulkenut jo niin paljon eteenpäin, että luvan kohteena olevaa voimalatyyppiä ei enää kannattanut rakentaa. Jouduttiin siis hakemaan muutosta uutta voimalaa varten, jolloin pahimmillaan koko ruljanssi alkoi uudestaan”, muistelee Haapanen.

Tuulivoimaloiden korkeuden kasvun myötä alkoi näyttää, että myös sisämaahan voisi rakentaa tuulivoimaa. Myös asenteissa oli havaittavissa Haapasen mukaan positiivisia muutoksia. ”Tuulivoimalle avautui tilaa, kun Olkiluodon ydinvoimalapäätös (2005) oli tehty ja tuotantomuotojen vastakkainasettelu rauhoittui. Suurin osa kansalaisista ajatteli tuulivoimasta positiivisesti, joskin tuolloinkin löytyi se pieni porukka, joka on vastarinnassaan äänekkäin – tyytyväiset harvemmin pitävät ääntä. Vastustuksen takana oli uskoakseni tietämättömyys, koska vastustamista perusteltiin mm. kommentilla: ’Kun emme tiedä tuulivoiman vaikutuksista tarpeeksi, vastustamme sitä varmuuden vuoksi’”, Haapanen kuvailee.

”Nähdäkseni tuolloin Tuulivoimayhdistyksen tärkein tehtävä olikin neuvonta ja tiedonjako etenkin poliittisille tahoille, niin että lainsäädäntö ja toimintaympäristö saataisiin mahdollisimman myönteiseksi tuulivoimarakentamiselle. Myös tukijärjestelmää pyrittiin saamaan selkeämmäksi ja pitkäjänteisemmäksi, mikä lopulta vuosikymmenen lopussa onnistui ja mahdollisti todellisen rakennusbuumin”, Haapanen jatkaa.

Tuulivoiman edistäminen tapahtui Suomessa 2000-luvun puolessa välissä osana kansallista ilmastostrategiaa, jota toteutettiin uusiutuvien energialähteiden edistämisohjelman avulla. Tämä tarkoitti muun muassa, että tuulivoimaa tuettiin sähköveron palautuksella. Lisäksi uuden teknologian tuulivoimainvestoinnin oli mahdollista saada investointitukea enimmillään 40 % investoinnista. Hallitus määräsi budjettiinsa vuosittaiset määrärahat tuulivoimahankkeille, ja jokainen tukea hakenut hanke arvioitiin erikseen. Hankkeet saivat investointitukea Haapasen mukaan tavallisesti 30 – 35 prosenttia.

Tuuliatlaksen avulla tuulisuustieto kaikkien käyttöön

Haapanen katsoo, että yksi edellytys hyvien tuulivoimatuotantoalueiden löytymiselle ja tuulivoiman edistymiselle 2000-luvulla oli Tuuliatlaksen päivittäminen vuosikymmenen lopulla. Euroopassa tuuliolosuhteiden tutkimista tehtiin Suomea ennen, ja se näkyy myös alan kehittymisessä – Suomessa tässä asiassa oltiin monia Euroopan maita jäljessä. Tuuliatlaksen saamiseksi edunvalvontatyötä tehtiin siis jo pitkin 2000-luvun ensimmäistä vuosikymmentä.

”On selvää, että tuulisuuden alueellinen tunteminen on edellytys tuulivoimarakentamiselle. Suomessa Tuuliatlaksen päivitystä alettiin puuhata 2000-luvun alussa, kun tarve päivitykselle oli suuri ja selkeä. Päivityksen käynnistäminen alkoi hitaasti, koska muun muassa rahoituksen järjestyminen otti aikansa, mutta vihdoin vuonna 2009 tuli valmista. Vaikka Tuuliatlaksen mallinnustuloksia ei alkuperäisestä tarkoituksesta poiketen varmistettu todellisin tuulimittauksin, oli Tuuliatlas tuulivoimahankkeiden esiselvityksissä ja paikanvalinnoissa todella arvokas työkalu”, Haapanen kertoo. Hänen mukaansa Tuuliatlas mahdollisti muun muassa 2010-luvulla maakuntakaavojen laadinnan ja tuotantovertailut eri paikkojen kesken.

”Tuulivoima-ala pääsi kunnolla käyntiin Suomessa, kun Tuuliatlaksen lisäksi saimme uuden tukijärjestelmän 2010-luvun alussa. Tätä kehitystä olen ilolla seurannut. Tuulivoimasta on tullut yksi merkittävä energiantuotannon muoto, jonka osuus on edelleen kasvussa. Hyväksyttävyyskin paranee sitä mukaa, kun ihmiset tottuvat tuulivoimaloihin lähipiirissään. Suomessa on edelleen laajoja asumattomia alueita, joille voidaan rakentaa tuulipuistoja. Tuulienergian vahvuus on siinä, että se on CO2-vapaata ja ilmaista, eikä se lopu, vaikka kuinka paljon sitä käytettäisi”, Haapanen toteaa lopuksi.

Tuulivoima Suomessa 2003 – 2005

Suomen tuulivoimakapasiteetti oli 82 MW vuoden 2005 lopussa. Tuotantotilastointiin osallistuvien tuulivoimaloiden tuotanto oli 170 GWh vuonna 2005, mikä vastasi noin 0,2 % Suomen vuoden 2005 sähkönkulutuksesta.

*****

Erkki Haapanen on koulutukseltaan lentokoneinsinööri, ja on työskennellyt mm. Valmetilla lentokonehuollossa ja -valmistuksessa. Taustansa vuoksi tuulivoimaan oleellisesti liittyvät aerodynamiikka, meteorologia ja lujuusoppi ovat Haapasella hyvin hallussa, ja tie veikin tuulivoiman pariin. Haapanen toimi aktiivisesti STY:n hallituksessa jo 1990-luvun alkupuolelta saakka. Myöhemmin hänestä tuli STY:n ensimmäinen osa-aikainen toiminnanjohtaja.